Saarna Heinävedellä 29.3.2020 Eero Kuikanmäki
5. paastonajan sunnuntai; Ps. 43:2-5; Jes. 65:1-3; Ef. 2:12-16; Luuk. 13:31-35
virret: 275; 701; 715; - ; 79; 428; 324:5,6
”Miksi Jumala ei auta minua?” Toisinaan kuulee ihmisten tällä tavoin tuskailevan, kun asiat eivät mene, niin kuin toivoisimme. Ja usein tähän valitukseen sisältyy ääneen lausumattomana lisäys ”juuri nyt”. Eli jos Jumala ei auta minua heti ja sillä tavoin, kuin minä tahdon, teemme helposti sen johtopäätöksen, että Jumala ei auta ollenkaan. Raamattu kuitenkin lukemattomin esimerkein osoittaa, että me ihmiset emme läheskään aina tiedä, mitä me pyydämme. Ja tokihan omakin elämämme tämän todistaa. Monet asiat olisivat menneet pahasti pieleen, jos Jumala olisi täyttänyt toiveemme. Lisäksi ihminen on valitettavasti kovin kärsimätön. Minäkin – vaikka usein opetan toisille, että Jumala kenties kaikkein useimmin vastaa rukouksiimme ”odota” – olen kovin huono odottamaan ja luottamaan Jumalaan silloin, kun olen itse pulassa.
Päivän psalmitekstimme lähtee hyvin erilaisesta tilanteesta. Pohjavireenä valitustenkin keskellä on nimittäin luottamus Jumalaan. ”Sinä, Jumala, olet ainoa turvani.” Voi, jospa minäkin osaisin kaikissa elämäntilanteissani rukoilla samoin! Silloin – näin uskon – puolet ongelmistani olisi jo selätetty.
Kuitenkaan edes vahva luottamus Jumalaan ei poista elämästämme kaikkia ongelmia. Psalmistimme joutuu kulkemaan surusta synkkänä ja kärsimään vihollisten sortoa. Ei ihme, että hänestä tuntuu siltä, että Jumala on hänet hylännyt. Tärkeää on kuitenkin huomata se, että tällaisenkin kokemuksen kanssa psalmisti lähestyy Jumalaa. Hän ei lopeta puhumista Jumalalle, vaan sisukkaasti jatkaa Jumalan ahdistamista saadakseen vastauksen: ”Jumala, miksi olet hylännyt minut?”
Harvoin muistamme, että iankaikkisen elämän näkökulmasta ahdingoillamme ei juurikaan ole itseisarvoa. Sen sijaan suuri kysymys on se, mitä ahdinkomme tekevät jumalasuhteellemme. Tämän tietää myös psalmistimme. Hän tietää, että kun Jumala lähettää valonsa ja totuutensa, silloin suunta säilyy oikeana. Silloin tämän ajan murheet eivät pysty eksyttämään meitä taivastieltä. Ja silloin myös suruiltamme murtuu terä. Vaikka ne tuntuvatkin pahalta, ne eivät pysty aiheuttamaan meille pysyvää vahinkoa.
Merkillistä luottamusta Jumalan hyvyyteen osoittaa myös se, että psalmistimme kiittää uskossa Jumalaa jo ennen, kuin hän on saanut vastauksen. Hän jopa nuhtelee masentunutta sieluaankin: ”Sielu hyvä, eihän tässä ole mitään hätää, sillä Jumala on minun kanssani. Ole kärsivällinen. Vaikka hetken joutuisinkin odottamaan, päättyy kaikki lopulta Jumalan hyvyyden kiittämiseen ja ylistämiseen.”
Vanhan testamentin lukukappaleemme jatkaa samalla linjalla psalmistimme kanssa. Kun joudumme ahdinkoon, ei vika ole siinä, että Jumala olisi meistä kaukana. Päinvastoin, Jumala on kyllä aina meitä lähellä, mutta me emme häntä etsi, kysele, emmekä kutsu häntä avuksi. Silloinkin, kun suumme huutaa Jumalaa avuksi, kovin usein sydämemme on kääntynyt omien toiveidemme mukaan muotoillun jumalakuvan puoleen. Tällainen itse tehty jumalakuva ei kuitenkaan ole Raamatussa meille ilmoitettu elävä Jumala, vaan se on epäjumala. Ei ole ihme, että kymmenen käskyn lain yhteydessäkin meitä kielletään tekemästä kuvaa Jumalasta. Oleellistahan ei ole se, onko epäjumala tehty kivestä, puusta vai omista mielikuvista. Olipa rakennusmateriaali mikä tahansa, kyseessä ei ole oikea Jumala, jos se johtaa meidät harhaan – luottamaan Jumalan sijasta omaan itseemme.
Ja kuitenkaan Jumala ei ole jättänyt asioita sen varaan, että me ryhdistäytyisimme ja kääntyisimme Jumalan puoleen. Ei näin. Vaan hän itse – kaiken meidän hitautemme ja vastahakoisuutemme keskelläkin – toistuvasti tekee aloitteita meidän puoleemme. Kun Jumala kutsuu meitä parannukseen, ei se tarkoita sitä, että Jumala kehottaisi meitä parantamaan oman elämämme – vaikka parannuksen tekeminen monesti tällä tavoin väärin ymmärretäänkin. Parannus kuitenkin merkitsee vain ja ainoastaan sitä, että ihminen tulee synteinensä Jeesuksen ristin juurelle ja luovuttaa omat taakkansa ja puutteensa Vapahtajamme kannettavaksi. Millään omilla töillämme emme voi Jeesuksen sovitustyöhön mitään lisätä tai mitään siihen myötävaikuttaa.
Tähän asti teksteissämme on puhuttu siitä, miten Jumala toimii valitsemansa kansan keskuudessa. Uuden testamentin lukukappaleessa tarkastelunäkökulma vaihtuu pakanoiden keskuuteen. Efeson seurakuntaan, jonka Paavali oli perustunut, ei kuulunut kovinkaan paljon juutalaisia. Siksi Paavali puhutteleekin efesolaisia ihmisiksi, jotka ennen olivat kaukana Jumalasta. Tosin edes kaukana Jumalasta ollessaan ihminen ei ole Jumalan tavoittamattomissa. Ennen vedenpaisumusta annetut lupaukset ovat aina olleet kaikkien kansojen yhteistä omaisuutta. Monet toki ovat nuo lupaukset unohtaneet. Mutta ei se tee lupauksia ja niihin liittyvää Jumalan hyvyyttä tyhjäksi.
Myös tämä lukukappale puhuu vahvasti sen puolesta, että aloite ihmisen ja Jumalan välisen suhteen korjaamiseksi tulee Jumalalta, ei ihmiseltä. Kun luemme Raamattua ja vertailemme juutalaisia ja pakanoita toisiinsa, mielellään samaistamme itsemme juutalaisiin. Ajattelemme, että me suomalaiset olemme sentään aika hyvä kansa; kuinka Jumala muka voisi ylenkatsoa tällaista luterilaisen kansankirkollisuuden kehtoa. Missä muualla maailmassa luterilaisia kirkkoja on likipitäen joko niemessä, notkossa ja saarelmassa? Tämä on kuitenkin virhe. Me suomalaiset olemme ympärileikkaamattomia pakanoita. Mekin itsessämme olemme osattomia Vanhan liiton lupauksista. Mutta kuten Paavalin aikoina, tänäkin päivänä Jumala kokoaa kaikki Jeesukseen uskovat Uuden liiton kansaksi – riippumatta siitä, millainen alkuperämme on.
Lukukappaleemme viittaa myös siihen, että jo Paavalin aikoina juutalaisten ja pakanoiden välillä on ollut selittämätöntä vihanpitoa. Ja sama jännite näyttää jatkuneen läpi historian meidän päiviimme saakka. Tosin ei tuo vihanpito täysin selittämätön ole. Kun jokin kansa väittää itseään ainoaksi Jumalan valitsemaksi kansaksi – ja että he korostaessaan itseensä kohdistunutta valintaa tulevat väistämättä myös hieroneeksi suolaa niiden onnettomien haavoihin, joita ei ole valittu – tietenkin se synnyttää muissa kateutta ja vihaa. Samoinhan on tänä päivänä myös niiden kristittyjen kohdalla, jotka rohkenevat pitäytyä siinä Raamatun ilmoituksessa, että Jeesus on ainoa tie pelastukseen. Niitä, jotka kokevat jäävänsä tuon valinnan ulkopuolelle, luonnollisesti harmittaa tilanne. Ja kun tuota sanomaa toistetaan yhä uudestaan, harmi ja kateus muuttuvat vihaksi. Ja sitten alkavat vainot.
Jumalan valinta Jeesuksessa on kuitenkin erilainen kuin vaikkapa juutalaisten itseymmärrys valittuna kansana olemisesta. Valinta Jeesuksessa on nimittäin avoin kaikille ihmisille. Ei vaadita ympärileikkausta tai sitoutumista johonkin itselle vieraaseen uskontulkintaan ja traditioon. Kuka tahansa, joka tunnustaa Jeesuksen Herrakseen, kuuluu Uuden liiton valittuun kansaan – olipa hän juutalainen tai pakana. Juutalaiskristitty ja arabikristitty halaavat toisiaan. Nyrkkiin puristuneet kätemme avautuvat rakastamaan toisia ihmisiä samalla rakkaudella, jolla meitä on rakastettu ensin. Jeesuksen rakkauden sydämiä muuttavasta voimasta on maailma täynnä ihmeellisiä kertomuksia. Ja jotakin tästä olen saanut itsekin kokea, kun olen vieraan kielen ja kulttuurin keskellä mennyt jumalanpalvelukseen: Minusta on tullut heille heti veli Herrassa ja samoin toisista uskovista on tullut minun veljiäni ja sisariani. Näin Jeesuksen rakkaus, joka ristiltä kohdistuu meihin syntisiin ihmisiin, murtaa meidän ennakkoluulomme ja raja-aitamme.
Kaikki eivät kuitenkaan suostu siihen, että Jumala saisi muuttaa heidän elämänsä. Evankeliumitekstimme nostaa eteemme ihmisraunion, jonka etsikkoaika uhkaa lipua ohitse. Herodes oli paatunut mies. Lisäksi hänellä oli ilmeisen heikko itsetunto. Tärkeämpää kuin omantunnon kuunteleminen oli hänelle oman lähipiirin mielisteleminen. Tämän osoittaa se, että hän mestautti Johannes Kastajan vastoin tahtoaan, koska ei tahtonut pahoittaa pöytävieraidensa mieltä. Juuri tällaisia heikkoja raukkoja Jeesuksen ajan juutalaisuudessa verrattiin kettuihin.
Jeesus ei yrittänyt salata kovia sanojaan, vaan päinvastoin lähetti terveisiä ”sille ketulle”. Jeesus tiesi, että hänen elämänsä oli Taivaallisen Isän käsissä. Hiuskarvakaan ei putoaisi hänen päästään Jumalan sitä sallimatta. Siksi Jeesus ei pelännyt Herodesta. Sitä paitsi Jeesus rakasti Herodesta. Hän toivoi, että hänen kovat sanansa herättäisivät Herodeksen paatumuksestaan. Valitettavasti näin kuitenkaan ei näytä tapahtuneen.
Jeesus puhuttelee varsin suorapuheisesti myös Jerusalemia. Monet Jumalan lähettämistä profeetoista oli surmattu vain siksi, koska he pitäytyivät tinkimättä Jumalan Sanassa. Ja sama kohtalo odotti myös Jeesusta.
Juutalaisten jumalanvastainen asenne ei kuitenkaan jäisi vaille ajallisia seuraamuksia. Jeesus ennusti, että Jerusalem ja sen temppeli tuhottaisiin, koska kansa hylkäsi toistuvasti Jumalan kutsun. Kuitenkaan juutalainen kansa ei tuhoutuisi kokonaan. Se jäisi ajan merkiksi toisille kansoille. Ja historian lopulla Jeesuksen palatessa takaisin maan päälle myös juutalaiset tunnustaisivat Jeesuksen Messiaakseen.
Näin päivän tekstit ovat kääntäneet huomiomme omasta kärsimyksestämme meidän puolestamme kärsivään Jumalaan. Jumalaa surettaa meidän kovasydämisyytemme. Silti hän pysyy uskollisena. Hän kutsuu meitä luokseen kärsivällisesti kerran toisensa jälkeen. Meidän todellinen ongelmamme on siinä, että torjumme aivan liian usein Jumalan puhuttelun. Siksi Jumalan täytyy taivutella meitä joskus kovinkin keinoin. Kaiken tarkoituksena on kuitenkin vain se, että me antaisimme Jumalan auttaa meitä.
Nyt nousemme tunnustamaan uskomme Jumalaan, joka kärsii meidän syntiemme rangaistuksen.
Tapahtumia
Kiirastorstain iltajumalanpalvelus
to 9.4. klo 18.00 Kirkonkylän seurakuntakoti
Pitkäperjantain sanajumalanpalvelus
pe 10.4. klo 10.00 Kirkonkylän seurakuntakoti
Pääsiäispäivän sanajumalanpalvelus
su 12.4. klo 10.00 Kirkonkylän seurakuntakoti
PERUTTU Rauhanyhdistys
su 12.4. klo 16.00 Muu tila
2. pääsiäispäivän sanajumalanpalvelus
ma 13.4. klo 10.00 Karvion seurakuntakoti
Diakonin avoin päivystysaika
ti 14.4. klo 9.00 Muu tila
TIEDOTE 15.3.2020
Yhteiskunnan ja kirkon hallinnon viime viikolla antamiin ohjeisiin pohjautuen Heinäveden seurakunnan kirkkoneuvosto on päättänyt kokouksessaan 13.3.2020, että kaikki laitoshartaudet peruutetaan toistaiseksi.
Ketään ei kuitenkaan jätetä yksin. Mahdollisuutta sielunhoitoon ja yksityiseen ehtoolliseen tarjotaan entiseen malliin. Mikäli laitokset haluavat järjestää omia sisäisiä hartaushetkiään, materiaalia niihin on tarjolla internetin välityksellä. Halukkaille toimitetaan pyynnöstä jumalanpalveluksissa pidettyjä saarnoja ja hartauskirjoituksia yksin tai yhdessä luettavaksi.
Seurakunnan palveluja tarvitsevia pyydetään ottamaan yhteyttä kirkkoherra Eero Kuikanmäkeen, 0400 476 106, eero.kuikanmaki@evl.fi
Eero Kuikanmäki
Heinäveden kirkkoherra
Koronavirus vaikuttaa nyt myös seurakunnan toimintaan. Tällä hetkellä peruutamme Monikulttuurisen perhekerhon ja Junnuklubin toistaiseksi, sekä päiväkerhot että perhekerhot 14.5. saakka. Muista tilaisuuksista ilmoitamme mahdollisimman pikaisesti. Meille voi myös soittaa, jos joku asia askarruttaa.